päiväkirja vol. 1 + avautuminen

En viittiny tohon viime postauksee alkaa kirjottamaa mitää mun elämän kertaa, joten kirjotan tähän muutaman pätkän mun päiväkirjasta. 


03.10.2010


"Tein taas virheen. Yks lisää tähän mun lukemattomaan listaan, joka päivä päivältä vaan kasvaa. Kylhän kaikki niitä virheitä tekee, mut onks se normaalia tehä niitä näin paljon ? Koko viime kuukaus ja tänki kuukauden alku on menny päin persettä. En uskalla ajatella, koska pelkään, et joku vitun meediopaska änkee mun pään sisälle ja lukee mun ajatukset. Mä en luota keneekää, en enää ikinä ! En mä ikinä opi virheistä, teen aina samat asiat uudellee ja uudellee. 


En mä voi syyttää ketää siitä, et pilaan ite mun elämän. Mut enää kauaa mun ei tarvii ajatella, et olisin pilaamassa omaani tai jonku muun elämää, mä aijon lähtee pois. Ei kukaa jää kaipaamaan, kaikki on vaan onnellisia. Tää vuos ku loppuu, nii kukaan ei tuu enää kuulemaan musta mitään. Korkeintaa, et "Jee, päästiipähän eroo siit huorasta !"


Kello on nyt puol 3 yöllä. Istun tääl ulkona, valtatien vieressä ja kattelen näit autoja, jotka kiitää ohi. Viel hetki, nii mä pääsen kokemaa ton auton vauhdin. En ehkä silleen, miten sitä vauhtia on tarkotettu tunnettavaks, mut kai seki jotain on. Pian joku onnekas pääsee tekemää palveluksen monelle ihmiselle"


Teksti on kirjotettu siis 2010. Olin liian heikko tekemää itsemurhaa, ei musta ollu siihen, ehkä toisaalta ihan hyvä vaa. Olis jääny moni hyvä asia kokematta, mut toisaalta, olisin säästyny myös tältä kaikelta paskalta, mitä oon ton jälkee saanu kokee. 


Lopusta tekstistä en saa selvää, koska paperi on kastunu ja muste levinny jonku verran. Mut tässä ja nyt mä ekan kerran julkasen tätä tekstiä. Pahoittelen huonoa kielenkäytöstä, mut en jaksanu alkaa muokkailemaan tota tekstiä soveliaammaks. 


Tässä samalla voisin kertoo mun ongelmasta. 

Oon ujo, en uskalla puhuu ihmisille. Tai en ennen uskaltanu, nykyää se luonnistuu ehkä paremmin, mut silti mun on vaikeeta alottaa keskustelu uusien ihmisten kanssa. Nykyää kuitenki uskallan jo mennä dösää ja kertoo minne haluun ja kassallekki uskallan mennä yksin. Ennen musta ei ollu siihen, ennen olin pelkkä ujo pikkutyttö, joka ei uskaltanu tehä mitää. Olin/oon sulkeutunu ihminen. Ehkä mua ei ookkaa tarkotettu sosiaaliseks, mut kai täs pitäis ees sen verran viel ryhdistäytyy, et pystyisin itsenäisesti sit hoitamaa kaikkia asioita. 


Mut nyt saan taas kiittää Saulia siitä, et musta on tullu sosiaalisempi. Ehkä siinä taas yks syy miks mä en haluu uskoo, ettei se enää oo mun. Toi kyseinen jätkä helpotti mun elämää huomattavasti, vaikka nyt sit hetkellisesti olinki vähän villimpi ja semmonen. Mut koska mä en voi enää puhuu Saulille, ihan sen pyynnöstä, nii mä kiitän täs blogissa sitä niistä kaikista hetkistä, jotka me koettii ja niist kaikista hyvistä ja huonoistaki asioista, jotka mulle opetit. Sun ansiosta mä ehkä tulevaisuudessa saan enemmän kavereita ja ehkä uskaltaudun psykiatrillekki.. kiitos♥