Eli nyt siis aijon puhuu teille mun viiltelemisestä, ja tätähän siis ei oo pakko lukee jossei kiinnosta.
Ihan ensimmäinen viilto mun kätee tais tulla 2009 vuonna, millon musta tuntu, et kaikki katos mun ympäriltä. Mul ei ollu ketää kenelle olisin enää voinu avautua, joten mun oli tehtävä se ruumiillisesti. Ja kuvittelin, et se helpotti, mut sitä se ei tehny. Itseasias se vaa pahens tilannetta, koska ku ne viillot huomattii nii sain kuulla siitä kui huomionhakunen mä oon.
Sit tutustuin ihmisee jolle pystyin avautumaa ja siihen se sit loppu, ainaki hetkeks.
No 2010 vuonna sitte kaikki se sama paska toistu, mut sinä vuonna niit viiltoja tuli useempia. Ja niitten mukana menetin kavereita ja nyt ku ajattelee, nii toi kaikki tuntuu nii turhalta. Koska oikeesti mulla oli kokoajan ihmisiä ympärillä, mä en vaa huomannu niitä. En kuunnellu sitä mitä ne muut mulle sano ja pysyin siinä päätöksessä, et mulla ei oo enää ystäviä tai kavereita. 2010 vuoden puolessa välissä mulle tuli se fiilis, et mitä vittua mä vielä teen tääl. No itsemurha mulla kävi useita kertoja mielessä, ja välillä olin jo aikeissa toteuttaa ne. Kirjotin porukoille kirjeen jonka jätin mun sängylle ja lähin ulos, kävelin valtatielle ja istuin hetken siinä sen vieressä ja kattelin, ku ne autot ajo ohi. Olin nousemas ylös siit maasta ja kävelemäs kohti sitä tietä, ku sain puhelun. Se puhelu pelasti mun hengen ja saan olla kiitollinen.
2011 ei ollu ehkä ihan nii rankka vuosi, mut kyllä sieltäki niitä arpia kerty, millon mistäki syystä. Tutustuin ihanii ihmisii ja olin onnellinen, ainaki ajoittain. Paitsi se syksy, ku sain masennuslääkkeet, mut eihä ne mihinkää tehoo. Se on päässä se vika, eikä siihe mikää lääkitys oikeestaa auta, mulla ainakaa. Tai no olishan se varmaa auttanu jos olisin siihen uskonu, mut koska sitä en tehny, nii koko juttu oli turha.
ja sittä tää vuos 2012. Tää on ollu tosi outo vuosi. Itsemurhaa en oo kokeillu ja jos se mielee on sattunu tulemaa, nii oon vaa sysänny sen sivuu ja pyrkiny ettimää niit hyvii puolia mun elämästä. Aina se ei kuitenkaa oo helppoo, ku näkee et jollain muulla ei oo kaikki hyvin. Ja se ku et pysty tekemää asialle mitää, nii ei todellakaa tuo sitä hyvää fiilistä. Mulla itelläni ei loppujenlopuks kuitenkaa olis edes syytä angstata, mut silti mä viiltelen. Mä en nauti siit kivusta, mä en hae sillä huomiota, mut mä rankaisen sillä itteeni siitä, etten oo täydellinen.
Ja tässä vaiheessahan kaikki sitte onki sillee "joo, kukaan ei oo täydellinen" ja mä tiiän sen, mut se miten paljon mä haluisin olla täydellinen nii ajaa mut tähän tilaa.
Noist menneistä vuosista mulla on jäljellä useita arpia, ja valitettavasti löytyy näitä tuoreitaki viiltoja. Toivon vaa, ettei kukaa teist lukijoista tekis tätä itellee ja hyväksyisitte ittenne sellasina mitä ootte. Ite musta ei oo siihen, ainakaa vielä, mut mä toivon, et teistä on.
